Musiikkiharrastajien elitistisyydestä

Kuuntelen vain vähän klassista musiikkia (pikkuisen Chopinia, vähemmän Brahmsia, vielä vähemmän Mozartia ja Tšaikovskia). "Klassinen musiikkihan" taitaa olla väärä termi, klassismi kun on vain yksi läntisen taidemusiikin tyylisuunnista ja minunkin kuuntelemani sijoittuu enemmän romantiikkaan. En ole asiantuntija, koska teokset vaativat usein syventymistä ja keskittymistä, ja minä tulen nauttineeksi musiikkini helppoina ja tutun muotoisina annoksina (säkeistö, kertsi, tutun melodian tai lyriikan toisto). Mutta olen kuitenkin tietoinen "klassisen" musiikin suuresta määrästä, monimutkaisuudesta ja siihen tutustumisen ja eläytymisen palkitsevuudesta.

On aina musiikkia, jota arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina -- musiikkia jota mennään kuuntelemaan puku päällä. Samoin on aina musiikkia, jota halveksitaan ja jolle nauretaan. Viime vuosien esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. "Mä kuuntelen vähän kaikkea mutta räppiä mä en voi sietää." "Örinähevi on kyllä ihan kauheeta." Toiselle voi olla kauhistus että joku kuuntelee Anssi Kelaa, joku muu taas voi pitää miestä varteenotettavana ja hyvänä artistina, jopa niitä radiossa puhkisoitettuja hittejä.

Musiikki on kuitenkin vain musiikkia. Itsekin ajattelin joskus monenlaisesta musiikista että onpas hirveetä, tuota en ainakaan kuuntele. Ainakin "tekno" ja "country" olivat jotain mitä en koskaan ajatellut ymmärtäväni. Nykyään taas Taylor Swiftin Red jossa yhdistetään disko-dubsteppiä (mikä on kai aika lähellä sitä mitä ajattelin tuolloin teknona) ja country-singer-songwriteria on pyörinyt levylautasella noin sata kertaa. Räppiäkin vieroksuin pitkään vaikka ala- ja yläasteella hyvä ystäväni oli Eminem-fani, mutta Gorillazin kautta hiphop luikerteli tietoisuuteeni ja kun Pitchfork antoi Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylle arvosanaksi 10 niin pitihän siihenkin tutustua, minkä jälkeen olen saanut lukuisia kertoja palautetta tyyliin "mitä ihmeen räppiä sä oikein kuuntelet?"

Alternative rockista on helppo siirtyä muunlaisiin genreihin kun pitää avoimen mielen, mutta joka paikassa törmää ennakkoluuloihin ja nurkkakuntalaisuuteen. Pahimpana varmastikin yllämainittu "örinähevi". Olen huomannut että metallistiyhteisöt ovat todella ylpeitä omasta obskuurin musiikin tietämyksestään ja mielellään dissaavat sekä oman kiinnostuksensa keskipisteen ulkopuolisia genrejä että oman suosikkigenrensä mainstreamimpään kuuluvia artisteja tai suosikkien uutta tuotantoa. Missään muussa musiikkityylissä kuin metallissa ei ole niin tarkasti vedetty genrerajoja: atmospheric black metal, viking metal, technical death metal, funeral doom metal... Onhan aiheesta 10-osainen dokumenttisarjakin. Musiikki on kuitenkin vain musiikkia? Ilmeisesti asia ei olekaan niin yksinkertainen.

Genre-erottelut ovat hyödyllisiä kun etsii uutta musiikkia ja haluaa lisää samantyylistä tai erityylistä tai jonkun tietyn tyylistä. Mielestäni metsään mennään siinä vaiheessa kun aletaan toitottaa, miten huonoa tämä tai tuo musiikki on genrestä riippuen. Tai oikeastaan mistään riippuen -- onhan musiikista nauttiminen loppuviimein täysin subjektiivinen kokemus. Musiikillinen koulutus tai musiikin syvällisempi ymmärrys loppuviimein auttaa ymmärtämään vain musiikin kompleksisuutta ja sitä, mistä tunnesisällöt syntyvät, ei niinkään sitä onko musiikki "hyvää" tai "huonoa". Jos joku sanoo tämän tai tuon sointukulun tai rumpukompin olevan toista parempi, niin ollaan aika heikoilla jäillä. Kekseliäämpi? Mielenkiintoisempi? Mikäs siinä. Tähän tilanteeseen sopivampi? Mahdollisesti, joskin todennäköisesti mielipidekysymys. Jokaiseen tilanteeseen parempi? Ei taatusti.

Kun kuluttaa vaikeaa musiikkia (harmonisesti kompleksista tai paljon tekstuuria sisältävää) ja nauttii siitä, tulee helposti fiilis, että helpompi musiikki on vähempiarvoista. Asia ei ole niin yksinkertainen, ja Bathoryn ja Bachin fanien olisi hyvä pitää mielensä, että Justin Bieberilläkin on paikkansa musiikin kentällä (tai hänellä ei olisi faneja).

Radiohead: Kid A

 

(lokakuu 2000)

Radioheadin OK Computer oli odotettu ja menestynyt levy, joka ansaitsi brittibändille maailmanmainetta, myi runsain mitoin ja vei rock-musiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan. Siinä oli läsnä Radioheadin aikaisempien tuotosten perus-brittirockin aineksia Oasiksen tyyliin Wonderwallin valloitettua maailman (mikä kai oli jatkoa The Smithsin 80-luvun kitararockille), mutta Radiohead toi tähän musiikkityyliin entistä suoremmin kokeilunhaluisia elektronisia elementtejä. Hitti Karma Police loppui outoon surinaan ja joka raidalla efektit, samplet ja viileät syntikat toivat taustalle tekstuuria.

Tämän jälkeen Radioheadiin kohdistuivat kovat odotukset: oli hittejä, nyt pitäisi panna vielä paremmaksi. Musamaailma odotti henkeään pidättäen Radioheadin tekevän maailman parhaan levyn, ja paineiden alla Thom Yorke alkoi luhistua ja bändin koko olemassaolo (legendojen mukaan) vaarantui. Paljon materiaalia hyllytettiin kun mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta Radiohead julkaisi levyn joka oli todella erilainen kuin OK Computer tai oikeastaan mikään muukaan, mitä oli olemassa.

Kid A ei varsinaisesti ole kitararockia. Koko levy sisältää vain 3-4 raitaa, joita voisi kuvata tuolla sanalla. Se on kuitenkin rockbändin tekemä levy, mikä kuuluu -- kyseessä ei ole vain ambientia tai diskopoppia. Bassolinjat ovat vetäviä, välillä tanssittavia ja välillä painostavia, rumpukompit ovat usein efektoituja mutta kuitenkin hallitsevat levyllä samplepohjaisia biittejä enemmän. Mutta hallitsevin soitin on tietokone, ja sähköpiano moninaisine saundeineen.

Levy on kuitenkin hyvin inhimillinen ja tunteellinen. Ihmisyys ei peity sähköisten efektien alle vaan tuntuu jotenkin korostuvan siitä. Kun Foo Fighters menee studioon ja nauhoittaa livenä levyn alusta loppuun, kyseessä on ehkä hyvää musiikkia mutta kuitenkin vain rockjätkät rockaamassa. Kid A tuntuu astuvan musiikin soittamisen ulkopuolelle, kokonaisvaltaiseksi taiteeksi jolla on jotain sanottavaa, joka lupaa olla aina läsnä elämän vaikeina hetkinä. Tämä on musiikkia jota tekee mieli kuunnella kuin ystävän sanoja, siihen syventyen ja omat asiat hetkeksi syrjään siirtäen, tai niitä kuulemaansa heijastellen.

Thom Yorke ei huuda ja kitaroissa on säröä minimaalisesti, mutta silti Kid A on kovin raskas. Se puhuu raskaista asioista: yksinäisyydestä, vieraantuneisuudesta, avuttomuudesta. "You can try the best you can / The best you can is good enough", lauletaan levyn puolenvälin kohokohdassa Optimistic-raidalla, ja sanoma on yhtä kyyneleet kirvoittava riippumatta siitä onko se sarkastinen vai rehellinen. Dinosaurs roam the earth. Niiden rinnalla ihminen tuntee itsensä pieneksi. Dinosaurukset voivat olla mikä tahansa mikä tuntuu liian suurelta, liian sietämättömältä. Sitä seuraavan In Limbon toinen säkeistö kuuluu näin: "I'm lost at sea... I've lost my way".

Materiaalia tuli loppujen lopuksi niin paljon, että Radiohead julkaisi pian Kid A:n jälkeen sen sisarlevyn, Amnesiacin, joka on samantyyppinen, mutta etäännytetympi, oudompi. Jos Kid A on sielu joutumassa eksyksiin, Amnesiacilla se on jo unohtanut koskaan kotona olleensakaan.

1. Everything in Its Right Place (4:11)
2. Kid A (4:45)
3. The National Anthem (5:51)
4. How To Disappear Completely (5:57)
5. Treefingers (3:43)
6. Optimistic (5:16)
7. In Limbo (3:31)
8. Idioteque (5:09)
9. Morning Bell (4:36)
10. Motion Picture Soundtrack (7:01)