Radiohead: Kid A

 

(lokakuu 2000)

Radioheadin OK Computer oli odotettu ja menestynyt levy, joka ansaitsi brittibändille maailmanmainetta, myi runsain mitoin ja vei rock-musiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan. Siinä oli läsnä Radioheadin aikaisempien tuotosten perus-brittirockin aineksia Oasiksen tyyliin Wonderwallin valloitettua maailman (mikä kai oli jatkoa The Smithsin 80-luvun kitararockille), mutta Radiohead toi tähän musiikkityyliin entistä suoremmin kokeilunhaluisia elektronisia elementtejä. Hitti Karma Police loppui outoon surinaan ja joka raidalla efektit, samplet ja viileät syntikat toivat taustalle tekstuuria.

Tämän jälkeen Radioheadiin kohdistuivat kovat odotukset: oli hittejä, nyt pitäisi panna vielä paremmaksi. Musamaailma odotti henkeään pidättäen Radioheadin tekevän maailman parhaan levyn, ja paineiden alla Thom Yorke alkoi luhistua ja bändin koko olemassaolo (legendojen mukaan) vaarantui. Paljon materiaalia hyllytettiin kun mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta Radiohead julkaisi levyn joka oli todella erilainen kuin OK Computer tai oikeastaan mikään muukaan, mitä oli olemassa.

Kid A ei varsinaisesti ole kitararockia. Koko levy sisältää vain 3-4 raitaa, joita voisi kuvata tuolla sanalla. Se on kuitenkin rockbändin tekemä levy, mikä kuuluu -- kyseessä ei ole vain ambientia tai diskopoppia. Bassolinjat ovat vetäviä, välillä tanssittavia ja välillä painostavia, rumpukompit ovat usein efektoituja mutta kuitenkin hallitsevat levyllä samplepohjaisia biittejä enemmän. Mutta hallitsevin soitin on tietokone, ja sähköpiano moninaisine saundeineen.

Levy on kuitenkin hyvin inhimillinen ja tunteellinen. Ihmisyys ei peity sähköisten efektien alle vaan tuntuu jotenkin korostuvan siitä. Kun Foo Fighters menee studioon ja nauhoittaa livenä levyn alusta loppuun, kyseessä on ehkä hyvää musiikkia mutta kuitenkin vain rockjätkät rockaamassa. Kid A tuntuu astuvan musiikin soittamisen ulkopuolelle, kokonaisvaltaiseksi taiteeksi jolla on jotain sanottavaa, joka lupaa olla aina läsnä elämän vaikeina hetkinä. Tämä on musiikkia jota tekee mieli kuunnella kuin ystävän sanoja, siihen syventyen ja omat asiat hetkeksi syrjään siirtäen, tai niitä kuulemaansa heijastellen.

Thom Yorke ei huuda ja kitaroissa on säröä minimaalisesti, mutta silti Kid A on kovin raskas. Se puhuu raskaista asioista: yksinäisyydestä, vieraantuneisuudesta, avuttomuudesta. "You can try the best you can / The best you can is good enough", lauletaan levyn puolenvälin kohokohdassa Optimistic-raidalla, ja sanoma on yhtä kyyneleet kirvoittava riippumatta siitä onko se sarkastinen vai rehellinen. Dinosaurs roam the earth. Niiden rinnalla ihminen tuntee itsensä pieneksi. Dinosaurukset voivat olla mikä tahansa mikä tuntuu liian suurelta, liian sietämättömältä. Sitä seuraavan In Limbon toinen säkeistö kuuluu näin: "I'm lost at sea... I've lost my way".

Materiaalia tuli loppujen lopuksi niin paljon, että Radiohead julkaisi pian Kid A:n jälkeen sen sisarlevyn, Amnesiacin, joka on samantyyppinen, mutta etäännytetympi, oudompi. Jos Kid A on sielu joutumassa eksyksiin, Amnesiacilla se on jo unohtanut koskaan kotona olleensakaan.

1. Everything in Its Right Place (4:11)
2. Kid A (4:45)
3. The National Anthem (5:51)
4. How To Disappear Completely (5:57)
5. Treefingers (3:43)
6. Optimistic (5:16)
7. In Limbo (3:31)
8. Idioteque (5:09)
9. Morning Bell (4:36)
10. Motion Picture Soundtrack (7:01)