Musiikkiharrastajien elitistisyydestä

Kuuntelen vain vähän klassista musiikkia (pikkuisen Chopinia, vähemmän Brahmsia, vielä vähemmän Mozartia ja Tšaikovskia). "Klassinen musiikkihan" taitaa olla väärä termi, klassismi kun on vain yksi läntisen taidemusiikin tyylisuunnista ja minunkin kuuntelemani sijoittuu enemmän romantiikkaan. En ole asiantuntija, koska teokset vaativat usein syventymistä ja keskittymistä, ja minä tulen nauttineeksi musiikkini helppoina ja tutun muotoisina annoksina (säkeistö, kertsi, tutun melodian tai lyriikan toisto). Mutta olen kuitenkin tietoinen "klassisen" musiikin suuresta määrästä, monimutkaisuudesta ja siihen tutustumisen ja eläytymisen palkitsevuudesta.

On aina musiikkia, jota arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina -- musiikkia jota mennään kuuntelemaan puku päällä. Samoin on aina musiikkia, jota halveksitaan ja jolle nauretaan. Viime vuosien esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. "Mä kuuntelen vähän kaikkea mutta räppiä mä en voi sietää." "Örinähevi on kyllä ihan kauheeta." Toiselle voi olla kauhistus että joku kuuntelee Anssi Kelaa, joku muu taas voi pitää miestä varteenotettavana ja hyvänä artistina, jopa niitä radiossa puhkisoitettuja hittejä.

Musiikki on kuitenkin vain musiikkia. Itsekin ajattelin joskus monenlaisesta musiikista että onpas hirveetä, tuota en ainakaan kuuntele. Ainakin "tekno" ja "country" olivat jotain mitä en koskaan ajatellut ymmärtäväni. Nykyään taas Taylor Swiftin Red jossa yhdistetään disko-dubsteppiä (mikä on kai aika lähellä sitä mitä ajattelin tuolloin teknona) ja country-singer-songwriteria on pyörinyt levylautasella noin sata kertaa. Räppiäkin vieroksuin pitkään vaikka ala- ja yläasteella hyvä ystäväni oli Eminem-fani, mutta Gorillazin kautta hiphop luikerteli tietoisuuteeni ja kun Pitchfork antoi Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylle arvosanaksi 10 niin pitihän siihenkin tutustua, minkä jälkeen olen saanut lukuisia kertoja palautetta tyyliin "mitä ihmeen räppiä sä oikein kuuntelet?"

Alternative rockista on helppo siirtyä muunlaisiin genreihin kun pitää avoimen mielen, mutta joka paikassa törmää ennakkoluuloihin ja nurkkakuntalaisuuteen. Pahimpana varmastikin yllämainittu "örinähevi". Olen huomannut että metallistiyhteisöt ovat todella ylpeitä omasta obskuurin musiikin tietämyksestään ja mielellään dissaavat sekä oman kiinnostuksensa keskipisteen ulkopuolisia genrejä että oman suosikkigenrensä mainstreamimpään kuuluvia artisteja tai suosikkien uutta tuotantoa. Missään muussa musiikkityylissä kuin metallissa ei ole niin tarkasti vedetty genrerajoja: atmospheric black metal, viking metal, technical death metal, funeral doom metal... Onhan aiheesta 10-osainen dokumenttisarjakin. Musiikki on kuitenkin vain musiikkia? Ilmeisesti asia ei olekaan niin yksinkertainen.

Genre-erottelut ovat hyödyllisiä kun etsii uutta musiikkia ja haluaa lisää samantyylistä tai erityylistä tai jonkun tietyn tyylistä. Mielestäni metsään mennään siinä vaiheessa kun aletaan toitottaa, miten huonoa tämä tai tuo musiikki on genrestä riippuen. Tai oikeastaan mistään riippuen -- onhan musiikista nauttiminen loppuviimein täysin subjektiivinen kokemus. Musiikillinen koulutus tai musiikin syvällisempi ymmärrys loppuviimein auttaa ymmärtämään vain musiikin kompleksisuutta ja sitä, mistä tunnesisällöt syntyvät, ei niinkään sitä onko musiikki "hyvää" tai "huonoa". Jos joku sanoo tämän tai tuon sointukulun tai rumpukompin olevan toista parempi, niin ollaan aika heikoilla jäillä. Kekseliäämpi? Mielenkiintoisempi? Mikäs siinä. Tähän tilanteeseen sopivampi? Mahdollisesti, joskin todennäköisesti mielipidekysymys. Jokaiseen tilanteeseen parempi? Ei taatusti.

Kun kuluttaa vaikeaa musiikkia (harmonisesti kompleksista tai paljon tekstuuria sisältävää) ja nauttii siitä, tulee helposti fiilis, että helpompi musiikki on vähempiarvoista. Asia ei ole niin yksinkertainen, ja Bathoryn ja Bachin fanien olisi hyvä pitää mielensä, että Justin Bieberilläkin on paikkansa musiikin kentällä (tai hänellä ei olisi faneja).