Musiikkiharrastajien elitistisyydestä

Kuuntelen vain vähän klassista musiikkia (pikkuisen Chopinia, vähemmän Brahmsia, vielä vähemmän Mozartia ja Tšaikovskia). "Klassinen musiikkihan" taitaa olla väärä termi, klassismi kun on vain yksi läntisen taidemusiikin tyylisuunnista ja minunkin kuuntelemani sijoittuu enemmän romantiikkaan. En ole asiantuntija, koska teokset vaativat usein syventymistä ja keskittymistä, ja minä tulen nauttineeksi musiikkini helppoina ja tutun muotoisina annoksina (säkeistö, kertsi, tutun melodian tai lyriikan toisto). Mutta olen kuitenkin tietoinen "klassisen" musiikin suuresta määrästä, monimutkaisuudesta ja siihen tutustumisen ja eläytymisen palkitsevuudesta.

On aina musiikkia, jota arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina -- musiikkia jota mennään kuuntelemaan puku päällä. Samoin on aina musiikkia, jota halveksitaan ja jolle nauretaan. Viime vuosien esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. "Mä kuuntelen vähän kaikkea mutta räppiä mä en voi sietää." "Örinähevi on kyllä ihan kauheeta." Toiselle voi olla kauhistus että joku kuuntelee Anssi Kelaa, joku muu taas voi pitää miestä varteenotettavana ja hyvänä artistina, jopa niitä radiossa puhkisoitettuja hittejä.

Musiikki on kuitenkin vain musiikkia. Itsekin ajattelin joskus monenlaisesta musiikista että onpas hirveetä, tuota en ainakaan kuuntele. Ainakin "tekno" ja "country" olivat jotain mitä en koskaan ajatellut ymmärtäväni. Nykyään taas Taylor Swiftin Red jossa yhdistetään disko-dubsteppiä (mikä on kai aika lähellä sitä mitä ajattelin tuolloin teknona) ja country-singer-songwriteria on pyörinyt levylautasella noin sata kertaa. Räppiäkin vieroksuin pitkään vaikka ala- ja yläasteella hyvä ystäväni oli Eminem-fani, mutta Gorillazin kautta hiphop luikerteli tietoisuuteeni ja kun Pitchfork antoi Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylle arvosanaksi 10 niin pitihän siihenkin tutustua, minkä jälkeen olen saanut lukuisia kertoja palautetta tyyliin "mitä ihmeen räppiä sä oikein kuuntelet?"

Alternative rockista on helppo siirtyä muunlaisiin genreihin kun pitää avoimen mielen, mutta joka paikassa törmää ennakkoluuloihin ja nurkkakuntalaisuuteen. Pahimpana varmastikin yllämainittu "örinähevi". Olen huomannut että metallistiyhteisöt ovat todella ylpeitä omasta obskuurin musiikin tietämyksestään ja mielellään dissaavat sekä oman kiinnostuksensa keskipisteen ulkopuolisia genrejä että oman suosikkigenrensä mainstreamimpään kuuluvia artisteja tai suosikkien uutta tuotantoa. Missään muussa musiikkityylissä kuin metallissa ei ole niin tarkasti vedetty genrerajoja: atmospheric black metal, viking metal, technical death metal, funeral doom metal... Onhan aiheesta 10-osainen dokumenttisarjakin. Musiikki on kuitenkin vain musiikkia? Ilmeisesti asia ei olekaan niin yksinkertainen.

Genre-erottelut ovat hyödyllisiä kun etsii uutta musiikkia ja haluaa lisää samantyylistä tai erityylistä tai jonkun tietyn tyylistä. Mielestäni metsään mennään siinä vaiheessa kun aletaan toitottaa, miten huonoa tämä tai tuo musiikki on genrestä riippuen. Tai oikeastaan mistään riippuen -- onhan musiikista nauttiminen loppuviimein täysin subjektiivinen kokemus. Musiikillinen koulutus tai musiikin syvällisempi ymmärrys loppuviimein auttaa ymmärtämään vain musiikin kompleksisuutta ja sitä, mistä tunnesisällöt syntyvät, ei niinkään sitä onko musiikki "hyvää" tai "huonoa". Jos joku sanoo tämän tai tuon sointukulun tai rumpukompin olevan toista parempi, niin ollaan aika heikoilla jäillä. Kekseliäämpi? Mielenkiintoisempi? Mikäs siinä. Tähän tilanteeseen sopivampi? Mahdollisesti, joskin todennäköisesti mielipidekysymys. Jokaiseen tilanteeseen parempi? Ei taatusti.

Kun kuluttaa vaikeaa musiikkia (harmonisesti kompleksista tai paljon tekstuuria sisältävää) ja nauttii siitä, tulee helposti fiilis, että helpompi musiikki on vähempiarvoista. Asia ei ole niin yksinkertainen, ja Bathoryn ja Bachin fanien olisi hyvä pitää mielensä, että Justin Bieberilläkin on paikkansa musiikin kentällä (tai hänellä ei olisi faneja).

Radiohead: Kid A

 

(lokakuu 2000)

Radioheadin OK Computer oli odotettu ja menestynyt levy, joka ansaitsi brittibändille maailmanmainetta, myi runsain mitoin ja vei rock-musiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan. Siinä oli läsnä Radioheadin aikaisempien tuotosten perus-brittirockin aineksia Oasiksen tyyliin Wonderwallin valloitettua maailman (mikä kai oli jatkoa The Smithsin 80-luvun kitararockille), mutta Radiohead toi tähän musiikkityyliin entistä suoremmin kokeilunhaluisia elektronisia elementtejä. Hitti Karma Police loppui outoon surinaan ja joka raidalla efektit, samplet ja viileät syntikat toivat taustalle tekstuuria.

Tämän jälkeen Radioheadiin kohdistuivat kovat odotukset: oli hittejä, nyt pitäisi panna vielä paremmaksi. Musamaailma odotti henkeään pidättäen Radioheadin tekevän maailman parhaan levyn, ja paineiden alla Thom Yorke alkoi luhistua ja bändin koko olemassaolo (legendojen mukaan) vaarantui. Paljon materiaalia hyllytettiin kun mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta Radiohead julkaisi levyn joka oli todella erilainen kuin OK Computer tai oikeastaan mikään muukaan, mitä oli olemassa.

Kid A ei varsinaisesti ole kitararockia. Koko levy sisältää vain 3-4 raitaa, joita voisi kuvata tuolla sanalla. Se on kuitenkin rockbändin tekemä levy, mikä kuuluu -- kyseessä ei ole vain ambientia tai diskopoppia. Bassolinjat ovat vetäviä, välillä tanssittavia ja välillä painostavia, rumpukompit ovat usein efektoituja mutta kuitenkin hallitsevat levyllä samplepohjaisia biittejä enemmän. Mutta hallitsevin soitin on tietokone, ja sähköpiano moninaisine saundeineen.

Levy on kuitenkin hyvin inhimillinen ja tunteellinen. Ihmisyys ei peity sähköisten efektien alle vaan tuntuu jotenkin korostuvan siitä. Kun Foo Fighters menee studioon ja nauhoittaa livenä levyn alusta loppuun, kyseessä on ehkä hyvää musiikkia mutta kuitenkin vain rockjätkät rockaamassa. Kid A tuntuu astuvan musiikin soittamisen ulkopuolelle, kokonaisvaltaiseksi taiteeksi jolla on jotain sanottavaa, joka lupaa olla aina läsnä elämän vaikeina hetkinä. Tämä on musiikkia jota tekee mieli kuunnella kuin ystävän sanoja, siihen syventyen ja omat asiat hetkeksi syrjään siirtäen, tai niitä kuulemaansa heijastellen.

Thom Yorke ei huuda ja kitaroissa on säröä minimaalisesti, mutta silti Kid A on kovin raskas. Se puhuu raskaista asioista: yksinäisyydestä, vieraantuneisuudesta, avuttomuudesta. "You can try the best you can / The best you can is good enough", lauletaan levyn puolenvälin kohokohdassa Optimistic-raidalla, ja sanoma on yhtä kyyneleet kirvoittava riippumatta siitä onko se sarkastinen vai rehellinen. Dinosaurs roam the earth. Niiden rinnalla ihminen tuntee itsensä pieneksi. Dinosaurukset voivat olla mikä tahansa mikä tuntuu liian suurelta, liian sietämättömältä. Sitä seuraavan In Limbon toinen säkeistö kuuluu näin: "I'm lost at sea... I've lost my way".

Materiaalia tuli loppujen lopuksi niin paljon, että Radiohead julkaisi pian Kid A:n jälkeen sen sisarlevyn, Amnesiacin, joka on samantyyppinen, mutta etäännytetympi, oudompi. Jos Kid A on sielu joutumassa eksyksiin, Amnesiacilla se on jo unohtanut koskaan kotona olleensakaan.

1. Everything in Its Right Place (4:11)
2. Kid A (4:45)
3. The National Anthem (5:51)
4. How To Disappear Completely (5:57)
5. Treefingers (3:43)
6. Optimistic (5:16)
7. In Limbo (3:31)
8. Idioteque (5:09)
9. Morning Bell (4:36)
10. Motion Picture Soundtrack (7:01)

Elliott Smith: Either/Or *****

(Helmikuu 1997)

Kuusi vuotta Either/Orin julkaisun jälkeen Elliott Smithin tyttöystävä löysi tullessaan suihkusta 34-vuotiaan lauluntekijäpoikaystävänsä puukko rinnassa. Elliottin kuolema yhdistää hänet entistäkin voimakkaammin Nick Drakeen, tehden heistä hiljaisten, akustisten singer-songwriter-laulujen mestareita, joiden lyriikoista on helppo löytää ahdistusta, merkkejä addiktiosta ja itsemurha-aikeista.

Minusta kuitenkin heidän musiikkinsa on hyvin erityyppistä. Nick Drake laulaa hieman oudosti, eteerisesti, vailla selvästi koskettavaa tunnetta, ja hänen sanoituksensa ovat kryptisiä. Hänen kitaransa kuulostaa progemaiselta, haeskelee epätavallisia sointuja ja on yleensä ihan omituisessa vireessä. Elliott Smith on hyvin selvästi tästä maailmasta, ei mikään keijukaispoika. Hän istuu ikkunalaudalla jollain Los Angelesin likaisella sivukujalla ja laulaa naisesta, joka käveli pois. Elliottin ääni on täynnä tuskaa ja vihaa, vaikka hän laulaa pehmeästi, aina lähestulkoon kuiskaten. Hän kuulostaa siltä, kuin inhimillinen tunnevyöry olisi käheyttänyt hänet, salvannut hänen äänensä. Hänen kitarastaan tulee tuttuja, melodisia pop-sointuja. Sen sijaan hänen rytminsä on ällistyttävä: Elliott näppäilee kitaraa ties kuinka monella sormella virtuoosimaisesti, saaden sen kuulostamaan laajalle levittäytyvältä äänikankaalta, tasaiselta tekstuuripohjalta, jonka päälle hänen laulunsa sopii kuin nakutettu.

Either/Orin saundi on todella kotikutoinen, jopa suttuinen. Hiljaisuus humisee hiljaa, lämpimästi. Elliottin kerroksitettu ääni tulee joka puolelta, vaivuttaa omaan maailmaansa, uneen, joka kuulostaa kivalta, mutta jonka alle kätkeytyy katkeruutta.

Kaikki laulut ovat hienoja. Huippukohtana toimii uhkaavasti kasvava Cupid's Trick, jonka kätkettyä vihaa tihkuva kliimaksi (ainoa kohta levyllä, jossa voitaisiin puhua metelistä) johdattaa rauhalliseen myrskyn jälkeiseen tyveneen, jossa 2:45 AM tuudittaa kuulijan syvään, käsinkosketeltavaan bassosaundiin, jonka tahtoisi viedä mukanaan vuoteeseen nukkumaan.

1. Speed Trials (3:01)
2. Alameda (3:43)
3. Ballad of Big Nothing (2:48)
4. Between the Bars (2:21)
5. Pictures of Me (3:46)
6. No Name No. 5 (3:43)
7. Rose Parade (3:28)
8. Punch And Judy (2:25)
9. Angeles (2:56)
10. Cupid's Trick (3:04)
11. 2:45 AM (3:18)
12. Say Yes (2:19)

My Bloody Valentine: Loveless *****

(Marraskuu 1991)

Voi olla vaikea uskoa, että My Bloody Valentine oli olemassa jo ennen vuotta 1991, mutta olivat kuitenkin. Voimme kuvitella, miten lupaavalta yhtye vaikutti. Noise oli jo keksitty, mutta tuskin kukaan oli sekä veistänyt siitä niin täydellisiä pophelmiä kuin Drive It All Over Me tai Nothing Much To Lose että vienyt sitä sellaisiin äärimmäisyyksiin kuin You Made Me Realisen live-version lopun apokalyptinen äänimuuri. MBV:n keikka jo tuolloin on ollut suurenmoinen kokemus (ja ottakaa huomioon, että tämä oli ennen kuin kukaan oli nähnyt Nirvanaa livenä). Entä marraskuun 1991 jälkeen? No, sen jälkeen My Bloody Valentinea ei keikoilla nähty lähes kahteen vuosikymmeneen. Mikä pettymys. Kuten viime vuosien comeback osoittaa, yhtyeellä oli (ja on) mahdollisuus kaikkien aikojen setlistiin. Esimerkiksi 30. heinäkuuta 2009 Richmondissa:

I Only Said
When You Sleep
You Never Should
(When You Wake) You're Still In A Dream
Cigarette In Your Bed
Come In Alone
Only Shallow
Thorn
Nothing Much To Lose
To Here Knows When
Slow
Soon
Feed Me With Your Kiss
You Made Me Realise

Että silleen. Voisivat tulla tänne Suomeenkin soittamaan.

Loveless oli nousussa olevan yhtyeen kruununjalokivi, jonka arvo vain kasvaa joka kerta kun uusi sukupolvi löytää sen. Sen kuunteleminen on kuin kuuntelisi unta: se on pehmeä, läpinäkyvä, mutta kuitenkin jotenkin kouriintuntuva sillä hetkellä kun se soi korvissa (ainakin kun Only Shallow'n alun rumpufilli innostaa pomppimaan). Sen lisäksi, että albumi tekee tämän shoegazing-tunnelmoinnin niin täydellisesti kuin mahdollista, se tekee koko ajatuksen albumista musiikin säilytysmuotona niin täydellisesti kuin mahdollista, päätyen ykköseksi yhdelle sun toiselle "Kaikkien aikojen parhaat levyt" -listalle (haista kukka, OK Computer).

Levy hioo täydellisyyteen erään toisenkin tämän taidelajin ominaisuuden: yhtenäisyyden. Jokainen raita soljuu seuraavaan saumattomasti, ja kokonaisuus on rikkumaton. Siihen ei voisi lisätä mitään (ei, ei edes sitä Honey Poweria) eikä siitä voisi ottaa pois mitään. Lovelessista on lähes järjetön puhua kappaleiden kokoelmana, sillä se ei tunnu siltä, niinkään kuin jokainen kappale yksinään tuntuu Lovelessista irrotetulta palalta. (Sävellysten ansioksi voi tosin lukea sen, että jokainen näistä yhdestätoista kappaleesta sopii kuin nakutettu erilaisille mixtapeille.) Jokainen raita seisoo kyllä omillaankin (jopa alle minuutin mittainen tunnelmointi-instrumentaali Touched, jossa jokin - luultavasti kitara - hirnahtelee unenomaisen mieleenpainuvasti), jopa siinä määrin että niistä on turha puhua sen enempää - kun ne kuuntelee, ne puhuvat kyllä omasta puolestaan. Suosikkini minulla on lupa nimetä: avaava Only Shallow sopisi vaikka Radio Voicelle nykyaikaisuudessaan, To Here Knows When ei yleensä kulje psykedelia-nimikkeen alla, mutta ansaitsee sen paremmin kuin vaikka Pink Floydin Meddle konsanaan, ja lopun Soon on yksinkertaisesti täydellinen tanssittava äänimaisema, joka lupaa niin paljon jatkolta ja tekee vuosikymmenien odotuksesta sitä raastavampaa.

Kappaleet, joita ylläolevassa setlistissä ei ole, eivät nekään ole mitään täytettä: Loomer, Sometimes, Blown A Wish ja What You Want ansaitsisivat yhtä lailla livesoittoa kuin suosituimmat kappaleet. Loomer kuljettaa albumin tunnelmaan sykkivällä murinallaan. Sometimes on ainoita kappaleita, joissa kitara kuulostaa kitaralta, ja hyvällä tavalla kuulostaakin. Blown A Wish hyödyntää Bilinda Butcherin (joka tuohon aikaan oli kaiken lisäksi kuvankaunis) eteeristä henkimistä samaan tapaan kuin Isn't Anythingin Lose My Breath. Ja What You Wantin päättävää pimpelipom-utua voisi kuunnella tuntikausia sängyssä maaten ja kuolaten.


1. Only Shallow (4:17)
2. Loomer (2:38)
3. Touched (0:56)
4. To Here Knows When (5:31)
5. When You Sleep (4:11)
6. I Only Said (5:34)
7. Come In Alone (3:58)
8. Sometimes (5:19)
9. Blown A Wish (3:36)
10. What You Want (5:33)
11. Soon (6:58)